Virvatuli, virvaliekki

Virvatulilla tarkoitetaan niin Suomen kuin useiden muidenkin maiden kansanperinteeseen liittyviä tarinoita öisiä kulkijoita eksymään houkuttelevista valoista, joiden uskotaan olevan henkiolentoja tai henkiolentojen varjoja. Virvatulia - ruots. irrbloss, eng. swill-o'-the wisp, saks. irrlicht - esiintyy etenkin soiden yllä. 

Eino Leino käytti virvaliekkiä vertauskuvana monessa runossaan. Esimerkiksi kokoelmassaan Pyhä kevät vuodelta 1901 on tuttu Virta venhettä vie, jossa Leino pohti ihmisen olemusta kirjoittaessaan:

"Mikä ihminen on?

Virvaliekki levoton."

Virvaliekki on mukana myös iki-ihanassa Nocturnessa - kokoelmassa Talviyö (1905) -, jossa liekin etsiminen ja haaveilu onnesta vaihtuu hiljaisuuteen ja nykyhetkeen tyytymiseen:

"En ma enää aja virvatulta,

omani on Hiiden vuoren kulta;

pienentyy mun ympär' elon piiri,

aika seisoo, nukkuu tuuliviiri,

edessäni hämäräinen tie

tuntemattomahan tupaan vie."

Virvaliekki -runossa kokoelmassa Syreenien kukkiessa (1920) liekki on puolestaan opastanut runoilijaa onneen:

"Lienet ollut virvaliekki,

olit mulle onnen liekki,

oikeaan mut opastit,

aarteille elon iäisen."

Tässä lasilautasessa kolmen eri punaisen värisiä liekkikuvioita on sommiteltu pyöreälle kirkkaalle pohjalle kuvaamaan tulenhehkua, virvaliekkiä. Tämäkin virvatuli haluaa houkutella katsojaansa, muttei kuitenkaan eksyttää. Opastaisiko oikeaan?