Tulppaaneja

Mikään  leikkokukka ei ilahduta minua enempää kuin tulppaani. Ovelleni saapuva vierailija on aina tervetullut, mutta erityisen tervetullut hän on, jos mukana on kaunis ja värikäs kimppu tulppaaneja. Tulppaanien sesonkiaika on keväällä, helmi-maaliskuussa, mutta muina vuodenaikoina niitä voi ihailla kuvissa ja koriste-esineissä. 

Tulppaanit ovat olleet aiheena tässä sulatuslasilautasessani. Kasviaiheet sinänsä eivät ole minulle tyypillisiä, harvoin teen mitään kovin esittävää, sillä muotokieleni on ennemminkin graafista ja perustuu erilaisiin väripintoihin ja struktuureihin sekä niiden yhdistelyyn. Tyylitelty tulppaani on kuitenkin usein juuri se kuvio, joita joutessani piirtelen kaikki paperinreunat täyteen.

Saattaa olla, että esikuvani on tietämättäni ollut Birca-sarjassaan tyyliteltyjä sinisiä ja vihreitä, varrettomia tulppaaninkukkia käyttänyt Arabian tunnetuin koristetaiteilija Raija Uosikkinen (1923-2004). Uosikkisen nelikymmenvuotinen ura koristetaiteilijana alkoi tehtaassa jo vuonna 1947, jolloin pelkistetyt muodot olivat juuri syrjäyttämässä tuotannosta aiemmin käytössä olleita koristeellisia tyylijäljitelmiä. Uosikkisen käsialaa ovatkin monet suomalaisten kestosuosikit kuten lapsuudessani ihailema vuosien 1949-1964 välillä valmistuksessa ollut mustavalkoinen Emilia-sarja ja myöhemmät, mielestäni kovin synkät ja tummat, Kalevala-aiheiset vuosilautaset.

Arabia - Raija Uosikkinen - Birca 1968-1970

Punaisia ja iloisia, ja ah niin kauniita tulppaaneja on myös alla kuvatussa keramiikkalaatassa vuodelta 1978. Se on Heljä Liukko-Sundströmin (s.1938) Arabialle suunnittelema. Tulppaaniaihe on esiintynyt  Lastenkulttuurin valtionpalkinnon vuonna 1982 ja Pro Finlandia -palkinnon vuonna 2001 saaneen taiteilijan tuotannossa monessakin muussakin muodossa, sekä keramiikkaisena että lasisena. 

Arabia - Heljä Liukko-Sundström - Tulppaanit

Ikuisuusprojekti osa 2

  

Olipa kerran kauan, kauan sitten eräs neuloja. Tämä tapahtui silloin, kun maassa oli vielä aivan eri miespresidentti kuin nykyinen ja taidettiinpa tuolloin vielä käyttää maksuvälineenä markkaa. Neulojalla oli pari kiloa kahdenväristä ohutta Pirkka-lankaa ja mielessään ajatus lämpimästä torkkupeitosta. Niinpä neuloja ryhtyi tarmokkaasti toimeen ja päätti toteuttaa ajatuksensa. Hän halusi olla ahkera ja alkoi neulomaan kahden värisiä neliöitä kahdenkertaisella langalla ja käytti paksuja, numero 7 puikkoja, jotta neuloksesta tulisi erityisen pehmeää ja kuohkeaa. Neuloja halusi käyttää erilaisia palmikkoneuleen muunnelmia, sillä hänen mielestään palmikoilla saa aikaan kaunista ja näyttävää pintaa. 

Mutta sitten neuloja joutui hetkeksi keskeyttämään työnsä ja siirtämään sen varastoon. Kului vuosia ja neulojan elämässä tapahtui kaikenlaista, eteen tuli uusia ja aivan erilaisia haasteita muitakin kuin käsitöitä, eikä hän ehtinyt kiireiltään neuloa palmikkoneuleneliöitään. Jo tehdyt palaset hautaantuivat varaston uumeniin ja unohtuivat. Näytti aivan siltä, että suunnitelma pehmeästä peitosta ei toteutuisi koskaan.

Sitten eräänä kauniina päivänä, ei niin kovin kauan aikaa sitten, neuloja siivosi komeroitaan ja löysi sieltä keskeneräiseksi jääneen työn, palmikkoneulepalaset ja lankaa. Niinpä hän neuloi peittonsa vihdoin valmiiksi monen monen vuoden jälkeen. Sen pituinen se.

Villaisessa torkkupeitossa on 20 noin 35 x 35 cm kokoista palasta, jotka on virkattu yhteen mustalla villalangalla. Siihen on hyvä kääriytyä vaikkapa viileänä elokuun iltana.

Ikuisuusprojekti osa 1

  

 

Uskon, että kaikilla käsitöitä harrastavilla on mielessään moniakin suunnitelmia uusista teoksista. Jokaisella on varmaan myös useampiakin keskeneräisiä töitä, jotka on joskus epämääräisessä tulevaisuudessa tarkoitus saattaa loppuun. Tarkoitan tässä käsitöitä, joilla on erityisen pitkä valmistusaika eli töitä, jotka kuuluvat niin kutsuttuun ikuisuusprojektien ryhmään. Ainakin minulla on sellaisia.

Ikuisuusprojekti voi olla jo aloitettu tai vielä suunnitelma-asteella oleva työ tyyliin "joskus vielä virkkaan tai solmin paperinarusta hienon seinätekstiilin" tai alennusmyynnistä hankittu lankaerä ajatuksella "näistä neulon joku talvi upean kirjoneulevillatakin" tai sitten ne ovat toiveajattelun kaltaisia kuten "vielä jonain päivänä neulon itselleni ohuenohuet pitkä mustat pitsisukat".

Aikoinaan minulla oli unelma tehdä valkoisista virkatuista pitsilapuista pitkä mekko. Mutta ei tullut takkia kissalle, eikä mekkoa minulle, tuli liivi, tunika tai mikä lie. Tämä ikuisuusprojekti sai sentään jonkinlaisen päätöksensä, toisin kuin moni muu komerossani yhä valmistumistaan odottava puolivalmis tekele. 

 
 

Tunikassa on 47 virkattua palasta, jotka kaikki ovat keskenään erilaisia. Enkä edes muista, milloin olen virkannut niistä ensimmäisen, niin paljon siitä on kulunut aikaa, mutta onneksi Novita on myynyt Virkkauslankaa jo iät ja ajat, niin että sain kuin sainkin virkattua nuo yhdistävät väliristikot samalla, tai ainakin samannäköisellä langalla kuin itse palasetkin.

Malli on yksinkertainen, vain vähän alaspäin levenevä. Kun olin hyväksynyt sen tosiasian, että mekko jää tekemättä ja tunikaan on tyytyminen, piirsin etu- ja takakappaleiden kaavat paperille ja sommittelin niille pitsipalaset riveihin. Aloitin helmasta ja virkkasin kaksinkertaisella langalla välikerrokset yhdistellen samalla työhön pitsipyörylät sopivan mittaisilla pylväillä ja ketjusilmukoilla. Sivuille tarvittiin lisämateriaalia samoin kuin hihansuihinkin ja kaula-aukko vaati pyöristyksen ja kerroksen kiinteitä silmukoita, mutta muuten kokoamistehtävä oli loppujen lopuksi helppo. 

Tietysti joku voi olla sitä mieltä, että nyt on pukeuduttu pöytäliinaan. Ei mutta hei, siitä tulikin mieleeni, että mitähän niistä kaapissa tilaa vievistä pitsipöytäliinoista tekisi? Pöytäliinat - varsinkin ne pitsiset - kun ovat nykyään niin kovin harvoin käytössä.

 

Tilkkutäkki

Tämä juttu tilkkutöistä alkaa verhoista. Ennen vaihdoin verhoja vähintään kaksi kertaa vuodessa: syksyisin ja keväisin ja mahdollisesti ripustin jouluksi jouluverhot. Verhoja siis kertyi kaappeihin useita ja kun kotikin on vaihtunut, vanhoja verhoja oli jossain vaiheessa ihan valtavasti. Nykyelämässäni ihmettelen, miten jaksoin mokomaa, sillä nyt samat verhot ovat olleet paikallaan jo useiden vuosien ajan. Ja kun tässä keväällä sain ihme kyllä itsestäni niin paljon irti, että pesin koko kodin ikkunat, pesin myös kovasti pölyyntyneet verhot. Ja ripustin ne samat takaisin.

Mutta siis tilkkutöihin. Olen käyttänyt vanhoja verhojani, etenkin puuvillakankaisia, tilkkutöihin. Viime aikoina olen etsinyt sängynpeittokangasta pieneen makuuhuoneeseen ja käynyt jo useammankin kerran kangaskaupassa etsimässä sopivaa, kunnes älysin kaivella kaappieni sisältöä. Ja kas - löysin tämän tilkkutäkin, johon olen käyttänyt kolmea yksiväristä puuvillakangasta: mustaa, valkoista ja violettia. Se on toteutettu ns. hirsimökkitekniikalla.

Netistä voi löytää ihan oikeitakin, tilkkutöiden ammattilaisten tekemiä hirsimökkitekniikkaohjeita (esimerkiksi täältä), mutta minähän en mitään ohjeita käytä. Peitto on koottu palasista, joissa jokaisessa on violetti neliönmuotoinen kangas keskellä ja sen ympärille sitten ommeltu vuorotellen mustia, valkoisia ja violetteja kaitaleita yksi sivu kerrallaan. Työtapa vaatii kyllä etukäteissuunnittelua ja toisaalta onnistuneen lopputuloksen kannalta olisi tärkeää, että kaitaleet ovat keskenään yhtä leveitä eli siis niin sanottua huolellisuutta. Oma toteutukseni ei ole ihan täsmällinen ainakaan noiden kaistaleiden leveyden suhteen, mutta sitä ei kauempaa huomaa, eikä läheltä katsojista kukaan uskalla sanoa mitään! Syvyysvaikutelma syntyy mustien ja valkoisten kaistaleiden sommittelusta ja näkyy mielestäni näissä valokuvissa selkeästi. 


Tietysti se on vielä kokonaan päättämättä, sopiiko tämä peitto lainkaan sisustukseen.