Tilkkutäkki

Tämä juttu tilkkutöistä alkaa verhoista. Ennen vaihdoin verhoja vähintään kaksi kertaa vuodessa: syksyisin ja keväisin ja mahdollisesti ripustin jouluksi jouluverhot. Verhoja siis kertyi kaappeihin useita ja kun kotikin on vaihtunut, vanhoja verhoja oli jossain vaiheessa ihan valtavasti. Nykyelämässäni ihmettelen, miten jaksoin mokomaa, sillä nyt samat verhot ovat olleet paikallaan jo useiden vuosien ajan. Ja kun tässä keväällä sain ihme kyllä itsestäni niin paljon irti, että pesin koko kodin ikkunat, pesin myös kovasti pölyyntyneet verhot. Ja ripustin ne samat takaisin.

Mutta siis tilkkutöihin. Olen käyttänyt vanhoja verhojani, etenkin puuvillakankaisia, tilkkutöihin. Viime aikoina olen etsinyt sängynpeittokangasta pieneen makuuhuoneeseen ja käynyt jo useammankin kerran kangaskaupassa etsimässä sopivaa, kunnes älysin kaivella kaappieni sisältöä. Ja kas - löysin tämän tilkkutäkin, johon olen käyttänyt kolmea yksiväristä puuvillakangasta: mustaa, valkoista ja violettia. Se on toteutettu ns. hirsimökkitekniikalla.

Netistä voi löytää ihan oikeitakin, tilkkutöiden ammattilaisten tekemiä hirsimökkitekniikkaohjeita (esimerkiksi täältä), mutta minähän en mitään ohjeita käytä. Peitto on koottu palasista, joissa jokaisessa on violetti neliönmuotoinen kangas keskellä ja sen ympärille sitten ommeltu vuorotellen mustia, valkoisia ja violetteja kaitaleita yksi sivu kerrallaan. Työtapa vaatii kyllä etukäteissuunnittelua ja toisaalta onnistuneen lopputuloksen kannalta olisi tärkeää, että kaitaleet ovat keskenään yhtä leveitä eli siis niin sanottua huolellisuutta. Oma toteutukseni ei ole ihan täsmällinen ainakaan noiden kaistaleiden leveyden suhteen, mutta sitä ei kauempaa huomaa, eikä läheltä katsojista kukaan uskalla sanoa mitään! Syvyysvaikutelma syntyy mustien ja valkoisten kaistaleiden sommittelusta ja näkyy mielestäni näissä valokuvissa selkeästi. 


Tietysti se on vielä kokonaan päättämättä, sopiiko tämä peitto lainkaan sisustukseen.

Polkupyöräilyä

Tykkään pyöräilystä. Sen verran mukavuudenhaluinen kuitenkin olen, että lähden pyörälenkille vain hyvän sään aikana, en koskaan sateessa tai liiassa tuulessa, enkä milloinkaan pyöräile talvella. En ole siis mikään tosiharrastaja.

Tässä kuvasarjassa esittelen kauniin kesäpäivän pyörälenkin.

Ensimmäisessä kuvassa ollaan vielä melkein kotikulmilla: pyöräteiden risteys, jossa toinen tie valoon vie, toinen alitse autotien. 

16 km: Matinmäki, matkalla kohti Puuppolaa. Jyväskylässä on runsaasti kauniita pyöräteitä, mutta varsinkin syrjemmässä sijaitsevista monet ovat kyllä ikävän huonossa kunnossa. Pyörässäni on leveähköt maastorenkaat (vaikka ajankin enimmäkseen asfaltilla), mutta silti tietä on tarkkailtava, ettei pyörä uppoa railoon ja heitä kuljettajaa kumoon. Tässä pyörätien halkeamia on onneksi paikkailtu.

Samaan aikaan, kun Jyväsjärven kiertävällä rantaraitilla on sekä pyöräilijöitä että kävelijöitä - ja rullaluistelijoita! - ihan tungokseksi asti, saa näissä kaupungin alueella sijaitsevissa maalaismaisemissa pyöräillä ihan rauhassa.

18 km: Nelostien ali. Periaatteessa en tykkää lainkaan näistä alikulkutunneleista, sillä ne ovat pimeitä ja usein epäilyttävän likaisia ja jos ajaa aurinkolasit päässä, ei tunnelin sisällä näe juuri mitään. Mutta pakkohan se on myöntää, että niiden käyttäminen on huomattavan paljon turvallisempaa kuin vilkkaan tien ylitys. Tätäkin tunnelia käyttää moni pieni koululainen koulumatkallaan. Puomien tarkoitus on kaiketi vauhdin hiljentämisen lisäksi estää autolla läpiajo, mutta kaunistuksia nuo puomit eivät kyllä ole, siitä pitävät huomioväritkin  huolen.

Polkupyöräni on 21-vaihteinen ja 21-vuotias. Se on siis nähnyt jo useita pyöräteitä. Suora etutanko, käsijarrut edessä ja takana, pientä räminää, ei mitään ylellisyyksiä. Useinmiten käytän kuitenkin vain keskimmäistä eturatasta eli seitsemää vaihdetta. Olen antanut pyörälleni nimen Old faithful - Vanha uskollinen. Nimi on sama kuin kuuluisan Yhdysvaltain Yellowstonen kansallispuiston geysirin. Tässä pyörä on pysähtynyt Makkarajoen ylittävän sillan kupeeseen.

19 km: Puuppolan koulun jälkeen on edessä mahtava alamäki. Parasta pyöräilyssä ovat juuri alamäet - ei kuitenkaan liian jyrkät - ja ikävintä, jos kertyneen vauhdin joutuu jarruttamaan esimerkiksi risteyksen vuoksi pois. Alamäessä tien pintaa on tarkasteltava entistä huolellisemmin. Olen myös alkanut käyttää pyöräilykypärää.

Runsaiden sateiden jälkeen on aina nähtävissä, mikä mahti vedellä on. Tässä kaivonkannen reunasta maaperä on pettänyt asfaltin alta ja seurauksena on ammottava aukko. Näissä voi tapahtua tapaturmia niin pyöräilijälle kuin jalankulkijallekin. 

 

32 km: Palokkajärven kiertävä reitti on itäpuolella, Lahjaharjun ja Lohikosken kohdalla, sekametsän halkaiseva hiekkapäällysteinen kevyen liikenteen väylä. Kauniissa ympäristössä näkee usein ulkoilijoita lemmikkeineen tai ilman. Länsipuolinen reitti ei ole niinkään kaunis, sillä se kulkee moottoriliikennetien vieressä, mutta lähempänä järveä. 

41 km: Jos vain suinkin jaksan ja sää on pyöräilylle sopiva, matkani suuntautuu ehdottomasti Naissaareen ja sen kahvioon (www.naissaarenkahvihuone.fi), jo vähintään sen herkullisten leivonnaisten vuoksi. Kaupungista tullessa Naissaaren saavuttamiseksi on tehtävä jaloilla paljon töitä, sillä korkeuserot ovat melko mahtavat. Ja samat korkeuserot ovat vastassa kotimatkallakin. 

Tällä kertaa Naissaaren leivonnaiset saivat jäädä, sillä taivaalla näkyi tummia pilviä.

Kiersin kuitenkin vielä Jyväsjärven, niin reitistäni tuli viiden järven - Tuomiojärvi, Alvajärvi, Korttajärvi, Palokkajärvi ja Jyväsjärvi - ympäriajo

55 km: Kotona. Loppumatkasta taivas heitti muutaman pisaran niskaani, ei kuitenkaan kylliksi kastellakseen.

PS. Jyväskylän kaupungin sivuilla olevassa katukartassa on mittaustoiminto, jolla voi merkitä kulkemansa matkan karttaan ja ohjelma ilmoittaa kilometrit.

Kaksi lasisydäntä

Lasinsulatus on ollut palkitsevimpia viime aikoina opettelemiani työtapoja. Etukäteen olin ajatellut tekeväni lasista pääasiassa koruja ja korunosia. Tässä tavoitteessa olen sekä onnistunut että epäonnistunut, minulle korujen tekemisessä haastavinta tuntuu olevan koko, teen helposti kaikista liian suuria kappaleita. Lasiset esineet ovat kuitenkin melko painavia, mikä vähentää niiden käyttökelpoisuutta ja lisää särkymisriskiä. Olenkin siirtynyt korujen sijaan haaveilemaan muista käyttö- ja koriste-esineistä. Tässä kuitenkin kaksi lasikorua.

Punaisessa lasiriipuksessa läpikuultavan lasin keskellä on koristeena dichroic- eli avaruus- tai korulasia. Dichroicia valmistetaan lisäämällä lasimassaan valmistusvaiheessa ohuen ohuita kerroksia erilaisia metalleja tai metallioksideja kuten kultaa, hopeaa, titaniumia, kromia, alumiinia, zirkoniumia, magnesiumia tai silikonia, jotka sitten tiivistyvät muodostaen lasin pinnalle kiiltävän kristallirakenteen.  Dichroic on lasina arvokasta, mikä johtuu sekä sen valmistustavasta että käytetyistä materiaaleista.

Kirjava rintakoru on tehty kasaamalla mustalle enemmän tai vähemmän sydämen muotoisen lasipohjan päälle erivärisiä lasimurskeita: opaakkia punaista ja mustaa sekä pieniä, usean värisiä dichroic-palasia keoksi. Sulatusvaiheessa palat ovat tarttuneet toisiinsa ja peittävät koko pinnan. Rintakorun korkeus on noin 6 cm ja paksuuskin lähes 0,5 cm ja se on painava (punnitsisin, jos olisi sopiva vaaka). Neula, jolla korun voi kiinnittää vaatteeseen, on liimattu valmiiseen työhön askartelukaupasta saatavalla koruliimalla kuten esimerkiksi Rayher Schmuckstein-Kleberillä, joka kestää jopa kylmän (30 C) vesipesun. 

Tommy Tabermannin runo Kammiovärinää kokoelmasta Alaston (2003), sopii vallan mainiosti tämän jutun loppuun. Sillä vähään aikaan en ole ajatellut tehdä lisää sydämiä. Ei siksi, että olisin jotenkin kyllästynyt niihin, vaan siksi, että minun on etsittävä ja kenties löydettävä muitakin muotoja.

Sydämestä ei koskaan tiedä

seistäkö hiljaa paikallaan ja odottaa

vai juosta kohti ja perään?

Se värisee omia aikojaan

kuin lehti

jota tuulenpuuska hipaisee

Sydäntä kun etsii

ei tiedä mitä etsii

Sydämen kun löytää,

löytää avaimet kahteen porttiin:

taivaan ja helvetin

Eikä missään lue

kumpi on kumpi

Virvatuli, virvaliekki

Virvatulilla tarkoitetaan niin Suomen kuin useiden muidenkin maiden kansanperinteeseen liittyviä tarinoita öisiä kulkijoita eksymään houkuttelevista valoista, joiden uskotaan olevan henkiolentoja tai henkiolentojen varjoja. Virvatulia - ruots. irrbloss, eng. swill-o'-the wisp, saks. irrlicht - esiintyy etenkin soiden yllä. 

Eino Leino käytti virvaliekkiä vertauskuvana monessa runossaan. Esimerkiksi kokoelmassaan Pyhä kevät vuodelta 1901 on tuttu Virta venhettä vie, jossa Leino pohti ihmisen olemusta kirjoittaessaan:

"Mikä ihminen on?

Virvaliekki levoton."

Virvaliekki on mukana myös iki-ihanassa Nocturnessa - kokoelmassa Talviyö (1905) -, jossa liekin etsiminen ja haaveilu onnesta vaihtuu hiljaisuuteen ja nykyhetkeen tyytymiseen:

"En ma enää aja virvatulta,

omani on Hiiden vuoren kulta;

pienentyy mun ympär' elon piiri,

aika seisoo, nukkuu tuuliviiri,

edessäni hämäräinen tie

tuntemattomahan tupaan vie."

Virvaliekki -runossa kokoelmassa Syreenien kukkiessa (1920) liekki on puolestaan opastanut runoilijaa onneen:

"Lienet ollut virvaliekki,

olit mulle onnen liekki,

oikeaan mut opastit,

aarteille elon iäisen."

Tässä lasilautasessa kolmen eri punaisen värisiä liekkikuvioita on sommiteltu pyöreälle kirkkaalle pohjalle kuvaamaan tulenhehkua, virvaliekkiä. Tämäkin virvatuli haluaa houkutella katsojaansa, muttei kuitenkaan eksyttää. Opastaisiko oikeaan?

Sydän hopealevystä

Hopealevyn  työstäminen koruksi aloitetaan sahaamalla lehtisahalla hopealevystä suunnitellun muotoiset kappaleet ja hiomalla niiden reunat sileiksi. Sahaus vaatii malttia ja ainakin minä onnistuin katkaisemaan monen monta ohutta sahanterää, kun yritin kiirehtiä lopputulosta. Sahaa ei saa pakottaa mihinkään suuntaan, tarvitaan siis kärsivällisyyttä. Sahaus ja sahattujen kappaleiden hiominen vie lopputuloksen aikaansaamisesta suurimman osan ajasta.

Kappaleiden sahaamisen jälkeen osat, joita tässä korussa on kolme, voi kuvioida eri tavoin. Sydämen muotoista pohjalevyä ei ole tässä käsitelty millään erityisellä tavalla, mutta päälle kiinnitetyistä osista toiseen on hakattu pallopäävasaralla koloja ja toiseen kuviovasaralla kahdensuuntaisia viivoja, tekstiilipinnan kuviointia tavoitellen. Viivoitettu osa on sitten käsitelty patinoimalla tummaksi.

Sitten vuorossa on kappaleiden kiinnitys toisiinsa, reiän teko poralla, kiillotus ja ripustuslenkin paikalleenlaitto.

Työ sai nimekseen "Särkynyt sydän", sillä siinä kuten oikeassakin, on kirkkaiden ja valoisien osien lisäksi kolhiintuneita kohtia ja synkempiä tummia läikkiä.

Coca amb trempó

Focaccia on kotoisin Italiasta, mutta coca on Välimeren Baleaarien saarten - johon kuuluvat tutut turistikohteet Mallorca, Ibiza ja Menorca sekä neljäntenä Formentera -  leivonnainen. Coca voidaan päällystäää melkein millä tahansa: vihanneksilla alkupalaksi, sardiineilla pääruoaksi tai makealla jälkiruoaksi. Perinteinen coca d'espinacs päällystetään pinaatilla, rusinoilla ja pinjansiemenillä, coca con sobrasada viipaleilla alueelle tyypillistä, paprikalla maustettua makkaraa ja coca amb pinxes sardiineilla.

Tässä coca amb trempóssa eli kesävihannes-cocassa päällysteenä on paprikaa, sipulia ja tomaatteja.

Taikina:                                                     

20 g tuoretta hiivaa                                   

ripaus sokeria                                           

500 g vehnäjauhoja                                   

1 tl suolaa                                                

2 rkl oliiviöljyä                                          

2 rkl valkoviiniä   

                                    

Täyte:

500 g paprikoita suikaleina

500 g sipulia hakattuna

500 g kaltattuja ja kuutioituja tomaatteja

suolaa ja pippuria

3 rkl persiljasilppua

oliiviöljyä 

Liota hiiva ja sokeri tilkkaan kädenlämpöistä vettä. Laita jauhot, joihin suola on sekoitettu suureen kulhoon ja paina jauhojen keskelle kuoppa. Kaada hiivaseos kuoppaan ja ripottele päälle jauhoja. Anna seistä 15 minuuttia. Lisää sitten oliiviöljy, valkoviini ja noin 2,5 dl vettä ja alusta taikina tasaiseksi. Anna kohota kaksinkertaiseksi. Vaivaa taikinaa uudelleen ja levitä oliiviöljyllä voidellun uunipellin päälle. Pistele haarukalla ja anna kohota. Voitele halutessasi kohonnut taikina yrtti-öljy-marinadilla. Levitä taikinan päälle paprikat, sipulit, tomaatit. Mausta suolalla ja pippurilla. Ripottele persiljasilppu ja pirskottele päälle runsaasti oliiviöljyä. Täytettä saa olla reilusti. Paista 200-asteisessa uuissa noin 30 minuuttia. 

Sulatuslasia Mondrianin malliin

Sulatuslasi on tekniikkana yksinkertainen: leikataan lasista palasia ja sommitellaan ne yhteen vaikkapa kirkkaan lasilevyn päälle, sulatetaan uunissa ensimmäisessä poltossa tasaiseksi ja sitten toisessa poltossa muotin päällä muotoon. Mutta eihän se tietenkään ihan noin yksinkertaista todellisuudessa ole. Ensinnäkin lasille tyypillisesti kaikki värit eivät näytä ennen sulatusta samalta kuin sulatuksen jälkeen; tämä koskee etenkin läpikuultavia punaisia värejä, jotka myös sattuvat olemaan suosikkejani. Toisekseen lasista ei voi leikata kaiken muotoisia palasia ilman oikeita työvälineitä tai edes niiden avulla. Ylipäätään lasin leikkaaminen on haastavaa, eikä käsityöläinen voi välttyä pikku (tai vähän isommiltakaan) haavoilta. Erilaisia lasilaatuja ei välttämättä voi yhdistellä, sillä on mahdollista, että ne käyttäytyvät eri tavoin uunipolton aikana.

Tässä lasivadissa kirkkaalle lasilevylle on sommiteltu mustien reunojen väliin opaakkeja valkoisia, sinisiä ja punaisia neliöitä ja suorakaiteita. Työn edistyessä tuli kantapään kautta opittua, että mustien ohuiden kappaleiden leikkaaminen on vaikeaa, sillä musta lasi on todella kovaa. Valkoinen on vastaavasti selvästi pehmeämpää, joten sen leikkaaminen on taas huomattavasti helpompaa, värilliset lasit jotain siltä väliltä. Suorien kappaleiden aikaansaaminen ja oikeaan mittaan leikkaaminen on kuitenkin väristä riippumatta hankalaa. Tasoksi sulattamisen jälkeen työ on laitettu loivasti koveran suorakulmaisen muotin päälle ja tehty toinen poltto, jossa vati on saanut lopullisen muotonsa.

Ideaa sommitteluun on saatu 1917 perustetun hollantilaisen de Stijl (suom. Tyyli) -ryhmän taiteilijalta Piet Mondrianilta (1872-1944). Tyylisuunta on abstraktinen ja korostaa äärimmäistä yksinkertaisuutta niin arkkitehtuurissa kuin maalaustaiteessakin käyttäen etupäässä vaaka- ja pystysuoria viivoja ja suorakaiteita. Värejä ovat punainen, keltainen sekä sininen ja niiden apuna musta, harmaa ja valkoinen. Tyylisuuntaan kuuluu symmetrian välttäminen ja esteettisen tasapainon saavuttaminen vastakohtien avulla.

“Composition With Yellow, Red, Black, Blue, and Grey”  by Piet Mondrian 1920, Stadelijk Museum Amsterdam

Mondrianista innoitusta sai myös edesmennyt Yves Saint Laurent, se on nähtävissä selkeästi näissä mekoissa, jotka ovat vuoden 1967 malliston mukaisia ja tässä kuvassa esillä Pariisissa vuonna 2002 pidetyssä jäähyväisnäytöksessä.

Suomalaisen Novita -neulelehden tämän kesän numerossa on viisi neuleohjetta naisten asuista - poolopusero, liivi, kaksi tunikaa ja minimekko - , joiden yhteydessä mainitaan, että 60-luku ja väripalkeilla leikittely, kirkkaiden värien yhdistäminen mustaan on nyt IN, mutta Mondriania tai selkeää esikuvaa, Yves Saint Laurentia, ei mainita.