torstai 27. syyskuuta 2012

Ketjunpunontaa



Syyskuinen viikonloppu ja vihdoinkin ketjukurssi, tätä olin odottanut jo kauan, nähnyt unia paksuista moninkertaisista, hopeisista kaulaketjuista. No - lopputulos ei nyt ihan ollut unieni kaltainen, eikä työnteko pelkkää herkkua, mutta homman luonteesta pääsi perille ja valmistakin tuli. Nyt jollain lailla tuttuja ovat erilaiset pujottamistavat kuten kuningasketju, prinsessaketju, kalanruoto, muinaisketju, tynnyriketju, nikama ja oili. Eivätkä tekniikat tietenkään tähän lopu, mutta pidemmälle ei viikonlopussa päässyt. Kuvia erilaisista tekniikoista eri materiaaleilla toteutettuina löytyy esimerkiksi täältä.

 

Valmisteluvaiheet tuntuvat olevan vähän joka hommassa tylsiä, välttämättömiä ja monesti, kuten ketjunpunonnassa, aikaavieviä. 
Ketjujen punominen aloitetaan pyörittämällä hopea- tai muuta metallilankaa tangon ympärille spiraaliksi.







Varsinainen työ on sahata spiraali lenkeiksi. Tässä spiraali on kiinnitetty pieneen viilapenkkiin, lehtisaha taustalla. Sitten vain sahaamaan spiraalia auki. Vaikeinta on ymmärtää, että lehtisahan ohut terä tekee kyllä työn, jos vain malttaa olla painamatta liikaa. Voiman käyttäminen vain katkaisee terän. Hyvä leikkausjälki takaa paremman ketjun, silloin lenkit on helpompi sulkea.












Sahattuja lenkkejä ja laattapihdit, näillä pitäisi sitten saada aikaan ketjua.



Pätkä prinsessaketjua valmiina.



Kaulaketju ja kaksi ketjupätkää, lukot ja korviskoukut. Tässä vaiheessa on jo melkein valmista.


En nyt mitenkään hirmuisesti ihastunut tähän ketjun valmistukseen. Lopputulokset ovat kyllä kauniita, mutta alun työvaiheet - etenkin sahaaminen - vie paljon aikaa. Pahinta kuitenkin on se, että työtä tehdään alkuperäisen suunnitelman mukaan ja että se toistuu samanlaisena, samoja työvaiheita toistaen kunnes tarpeeksi pitkä pätkä ketjua on valmista. Tässä ei ole sijaa luovuudelle tai mielikuvitukselle.

Lapsuusmuistoja batiikissa



Saaren neidot
Lapsuuden kokemukset vaikuttavat koko elämän ajan - myös esteettiset. Sen todistaa tämä batiikkityö, jonka olen tehnyt jo kauan aikaa sitten. Kummasti se tuntuu muistuttavan alla olevaa, lapsuudessani ihailemaani Eino Vesalaisen sekatekniikalla tekemää naisen muotokuvaa, joka on nyt oman kotini seinällä.  Sama pitkä kaula, samanlaiset hiukset ja ilme. Ihailen edelleen pitkäkaulaisia naisia.

Eino Vesalainen

Taidemaalari ja -graafikko Eino Vesalainen (1923-2010) opiskeli kansakoulunopettajaksi Kajaanin seminaarissa, aivan kuten isänikin. Molempia kiinnosti taiteen tekeminen, mutta isälleni taide oli enemmän harrastus, Eino Vesalaisesta tuli taiteilija, taidemaalari ja graafikko. Hän oli oman tiensä kulkija, tuottelias ja monipuolinen ja käytti erilaisia tekniikoita, ilmaisumuotoja ja tyylejä: esittävästä abstraktiin, realismista fantasiaan, informalismista omaperäiseen surrealismiin, grafiikasta öljymaalaukseen sekä mustavalkoisuudesta väri-iloitteluun. Vesalainen perusti 1980 Hyvinkäälle Lasten ja nuorten kansainvälisen taidekeskuksen, sai valtionpalkinnon 1965, ensimmäisen lastenkulttuurin valtionpalkinnon 1981 ja intialaisen Nehru-palkinnon 1993.



kuva
Eino Vesalainen: Elämän vuodet
160x110 cm, öljy, 1954
kuva
Eino Vesalainen: Thaimaan tyttö
100x75 cm, öljy, 1997

Batiikki on Indonesiasta peräisin oleva kankaiden värjäystekniikka. Siinä kangas värjätään vahalla tai solmimalla. Vahabatiikissa kangas kuvioidaan ensin vahalla ja  värjätään sen jälkeen, jolloin väri ei tartu vahan peittämälle alueelle. Monivärisyys saadaan aikaan toistamalla vahaus- ja värjäyskertoja. Lopuksi vaha poistetaan. Batiikille tunnusomainen pinta syntyy vahan murtuilemisesta värjäysvaiheessa.

http://www.interactchina.com/images/GZMILR(B)445a.JPG
Vahabatiikkitekniikalla voi yltää vaikka millaisiin lopputuloksiin.



keskiviikko 26. syyskuuta 2012

Kirjoja, koruja ja kuvia




Nämä tuotokset eivät ole minun vaan Iida Liimataisen, kädenjälkiä.

Kaikki alkoi siitä, etten ollut lainkaan tyytyväinen minusta otettuun ehdokaskuvaan. Joku tietenkin sanoo, ettei siinä ole mitään muuta vikaa kuin se, että se on minun näköiseni. Tuo on kyllä niin totta.

Mutta jos ei ole tyytyväinen, niin sitten ei ole tyytyväinen.

Lauantainen reissu kuvaamoon kannatti, ainakin minusta. Iida oli kehoittanut minua varaamaan kuvaussessioon noin tunnin ja ottamaan mukaan runsaasti erilaisia vaatteita ja rekvisiittaa, niinpä siis pakkasin pari kassillista kamaa. Nappasin mukaan mukaani kirjahyllystäni muutaman kirjan, korujani ja yritin ajatella positiivisia asioita ajellessani kohti studiota. Musiikki täysille, tavoitteena saada oma mieli iloiselle tuulelle.



Mukaan ottamani kirjat eivät olleet ihan mitä tahansa, vaan niiden tarkoitus on kuvata minua ihmisenä. Mutta eipä niitä tunnista tuosta, joten tässä pieni esittely:

Angela's ashes on amerikanirlantilaisen Frank McCourtin (1930-2009) esikoisromaani (suomennettu nimellä Seitsemännen portaan enkeli) ja ehdoton suosikkini. Kirja on tragikoominen muistelmateos kirjailijan omasta lapsuudesta Irlannissa. McCourtin kirjoitustapa on hengästyttävä, lauseet ovat pitkiä ja kielellisesti erittäin rikkaita. On minulla hyllyssäni muutkin McCourtin teokset: 'Tis  (Amerikan ihmemaassa) ja Teacher Man (Liitupölyä).

Politiikka-suomi -sanakirja on mediavaikuttaja Jussi Lähteen keräämä kokoelma suomalaisten poliitikkojen sanonnoista ja tulkinta siitä, mitä poliitikot tarkoittavat esimerkiksi luvatessaan harkita, tutkia tai edistää asiaansa. Mukana ovat Paavo Lipposen käyttämä "nahkurin orsilla tavataan", Timo Soinin lanseeraama "karvapersedemari" ja Urho Kekkosen "pyjamantaskupuhe". Lähde on terävä havainnoija ja kirja mielenkiintoinen, mutta politiikassa uusia lausahduksia syntyy vähän väliä - ja näin vaalien alla sitäkin useammin, tätä kirjaa pitäisi päivittää.

Institutional Logics Perspective (kirjoittajina Thornton, Ocasio ja Lounsbury) on työpöydälläni uusinta uutta. Institutionaalinen logiikka liittyy tutkimukseni teoreettiseen viitekehykseen. Tämän kirjan sisällyksestä en osaa vielä sanoa paljon mitään...

Tutkija ja kirjoita on klassikko. Hirsjärven, Remeksen ja Sajavaaran opukseen ovat varmaan tutustuneet kaikki tutkimuksen kanssa tekemisiin joutuneet.

Kiinteistöyhtiön kirjanpito- ja tilinpäätös taisi tulla mukaan vain ihan kuriositeettina.


Mukaan tuli myös korulaatikkoni. Tällaisten kaulakorujen väkertäminen on sellainen harrastus, joka vie kokonaan. Suurin osa tarvikkeista on hankittu Palokassa sijaisevasta  Sinellin myymälästä, jonne päästessään tuntee olevansa kuin karkkikaupassa, josta on vaikea päästä ulos, niin paljon kauniita asioita yhtä aikaa nähtynä saa pään pyörälle. Tässä kuvassa nuo helmet tuntuvatkin pulppuavan päästäni. Lattialle asettumisessa on se hyvä puoli, että painovoima vetää ylimääräistä nahkaa poispäin...




Matkalla kotiin ajattelin, miten tyytyväinen olin. Puhelin soi, poika soittaa: "Oliko sulla joku muukin meno kuin se valokuvaus?" Vilkaisen kelloa - kaksi tuntia meni yhdessä humauksessa. Kiitos, Iida!